Matka Lauttasaareen

Pakkasin piknik-eväät ja lähdin aikaisin aamulla matkaan. Väsytti, mutta olin innoissani pienestä seikkailustani.

Hyppäsin junaan ja silmäilin sopivaa istumapaikkaa. Päädyin istumaan nuorehkoa miestä vastapäätä. Hänellä oli pitkät ruskeat takkuiset hiukset ja omaperäinen tatuointi pohkeessa. Hän nukkui suu auki. Aluksi säikähdin, että hän oli exäni. Onneksi ei kuitenkaan ollut, ja vältyin vaivaannuttavalta kohtaamiselta.

Junamatkalla selailin somesta edellisiä kirjoituksiani, joita olen julkaissut, sekä niihin tulleita kommentteja. Olin häkeltynyt jälleen kerran siitä, miten montaa ihmistä tarinani liikuttivat jollain tapaa. Ristiriitaisesta suhtautumisestani sosiaaliseen mediaan, tämä on kuitenkin yksi syy, miksi en sieltä toistaiseksi halua poistua. Some mahdollistaa keskustelun syvällisistäkin asioista laajan ihmisjoukon kanssa. Mietin, miten saisin järjestettyä enemmän aikaa kirjoittamiselle, kun niin siitä pidän.

Saavuin Helsingin päärautatieasemalle. Tunsin itseni turistiksi, kuten aina saapuessani isoon kaupunkiin. Minulla oli rinkan kokoinen reppu selässä, johon oli pakattu piknik-eväitä ja tarvikkeita. Nenäni oli puhelimessa kiinni, koska jouduin jatkuvasti hyödyntämään navigaattoria tai jotain muuta liikkumiseen liittyvää sovellusta. Repun selässä roikkui emalinen retkimuki, jossa luki ”outdoor life”. Olin mielestäni cool. Paitsi, että mukin heilahdellessa siitä kuului samanlainen ääni kuin lehmänkellosta. Tästä tuli mieleen, kun siskoni poika kysyi minulta taannoin, tuleeko tisseistäni maitoa. Vastasin tähän, että kyllä tulee, johon hän tokaisi pontevasti ”Oot sitten kunnon lehmä!” Naurahtaen muistelin tätä. Mahtava poika.

Kävelin Kampin metroasemalle. Ihmisiä oli vain vähän liikenteessä, koska oli sunnuntaiaamu. Oli ihanaa olla Helsingissä, kun ei ollut ruuhkaa. Laskeuduin loputtomalta tuntuvien liukuportaiden kyydissä maan alle. Ihmeellisiä ihmisen aikaansaannoksia nämäkin, mietin. Nenääni tuoksui miellyttävän sitruunainen tuoksu. Portaikon alapäässä oli siivoojia, kaikki ulkomaalaistaustaisia ulkonäön perusteella. Olin hyvällä tuulella ja olisin halunnut tervehtiä heitä. Kukaan heistä ei kuitenkaan luonut minuun katsekontaktia, joten jätin tervehtimättä, koska se ei tuntunut luontevalta. Ehkä he ovat tottuneet siihen, ettei kukaan kiinnitä heihin huomiota, jonka vuoksi hekään eivät huomanneet minua. Päätin, että yritän päiväni aikana jutella mahdollisimman monen ventovieraan kanssa. Monesti tällaiset kohtaamiset jäävät pitkäksi aikaa mieleen.

Matkustin metrolla Lauttasaareen. Matkan aikana eräs sivistyneen näköinen nainen kysyi kahdelta naisviranomaiselta, milloin saavumme Lauttasaareen, johon viranomaiset vastasivat, että ”Se meni jo.” Tuossa hetkessä minä kiljahdin jotain epämääräistä omalta paikaltani ja ehdin panikoimaan kaikenlaista. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun matkustaisin pysäkin ohi tai menisin muuten vain väärään suuntaan. Kerran lapsena matkustaessani Järvenpäästä Jokelaan mummoni luokse, menin väärään junaan, joka ei Jokelassa pysähtynyt. Päätepysäkillä minut käskettiin ulos junasta täysin tuntemattomaan paikkaan. Silloin minulla ei edes ollut puhelinta, jolla olisin voinut mummolleni soittaa. Se oli kamala kokemus, jonka jälkeen olen aina hieman jännittänyt julkisilla matkustamista yksin. Mutta vielä enemmän jännitän autolla ajamista Helsingissä, jota olenkin vältellyt onnistuneesti.

Viranomaiset olivat onneksi väärässä, ja seuraava pysäkki oli Lauttasaaressa. Olin helpottunut ja kerroin viranomaisille hymyssä suin, kuinka he säikäyttivät minut. He eivät hymyilleet takaisin. Päädyin juttelemaan sivistyneen naisen kanssa. Hänellä oli sininen huivi kaulassa, aivan kuten lentoemännillä. Tyylitietoinen, toisin kuin minä. Hän oli matkalla joogatunnille ja vaikutti kiireiseltä. Kävelin ripeästi hänen rinnallaan ulos asti ja toivotin mukavaa joogatuntia. Samassa hetkessä haistoin meren tuoksun, joka toi mieleeni rantalomakohteiden satamat.

Seuraavaksi etsin käsiini lähimmän sähköskootin, jolla pääsisin viimeiseen määränpäähäni. Koin lapsellista riemua päästessäni viilettämään pitkin tuntemattomia katuja tällä kovasti parjatulla laitteella. Vauhti kiihtyi äkkiä, mikä oli hauskaa, mutta hurmio loppui aina yhtä nopeasti kuin alkoikin. Aurinko sekä varjot vuoroin viilensivät ja lämmittivät paljaita sääriäni. Hame liehui vauhdissa ja koin vapauden tunnetta sekä pientä jännitystä siitä, että saatan eksyä.

Pian huomasin, että lähestyn meren rantaa. Parkkeerasin skootin ja jatkoin matkaani kävellen. Eteeni avautui ihastuttava kivikkoinen merenrantamaisema, ja hämmästelin, miten en täälläkään ole aikaisemmin käynyt. Hyppelehdin pitkin polkuja kiirehtien näkemään, mitä seuraavan poukaman takaa löytyy. Sisäinen tutkimusmatkailijani hykerteli innostuksesta ja täytyihän se pari turistikuvaakin ottaa matkamuistoksi. Tänä kesänä haluan tehdä mahdollisimman monta seikkailua, ihan sama vaikka se olisi vain lähimetsään!